Keitetty, paistettu ja puuroutunut kriisi

Viimeisen vuoden aikana meistä jokainen on joutunut tekemisiin kriisiviestinnän kanssa. Toimeenpanijan titteliä kantaa luonnollisesti korona, jota kukaan ei varsinaisesti pyytänyt sekoittamaan koko yhteiskunnan toimintaa. Siksi kannattaa suhtautua ymmärtävästi kaikkiin niihin toimijoihin, jotka joutuvat viestittämään koronan kylkiäisiksi välillä epäjohdonmukaisestikin toiminnastaan tai sen katkaisemisesta. Kun puurot ja vellit näyttävät sekoittuvan jopa ylimmän mahdollisen tason viestinnässä, ei ihmetytä se, että sekä ilmiö että viestintä tuljuvat itse kullakin.

Muistan, kun jouduin ensimmäistä kertaa tilanteeseen, jossa itsestä piti kaivaa kriisiviestijä esiin. Tämä tapahtui erään yhdistyksen hallitustoiminnassa. Kyseessä ei ollut maailmaa järisyttävä kriisi, mutta kuitenkin tilanne, johon piti suhtautua vakavasti ja reagoida nopeasti. Muistan vieläkin adrenaliinipiikin, jonka voimin kokosin kaikki langanpäät yhteen ja sain kuin sainkin muodostettua niistä kerän, jonka olemus selvisi muillekin.

Jälkikäteen opin, että kriiseissä ja niistä viestimisessä on aina kyse yhtäältä kuohuvista tunteista ja toisaalta rauhallisuudesta. Kukaan nimittäin ei vakuutu tai rauhoitu sellaisesta viestistä, joka huokuu sisäistä levottomuutta ja epätoivoa. Kriisin keskellä olennaista on kertoa se, mikä tiedetään ja miten toimitaan. Viestin takana itkua ja hammasten kiristystä sallitaan niin paljon kuin sitä tarvitaan, mutta jos halutaan edesauttaa hyvän lopputuloksen syntymistä, sitä ei voi pulauttaa viesteihin.

Inhimillisyyden ja oman toimintakulttuurin avaaminen ei missään nimessä rinnastu syntiin. Muutosten, katastrofien tai uutistulvien keskellä kenenkään ei oleteta toimivan robotin tai koneen tavoin. Toinen asia on se, kuinka paljon tunteiden purkaminen edesauttaa kriisiviestinnän tavoitteen toteutumista. Väitän, ettei juurikaan. Tunteista voi puhua, mutta koska me kaikki hätkähtelemme saman teeman äärellä, ei ole kovinkaan järkevää sälyttää edes sanallisesti muille vastuuta siitä, mitä itse tämän keskellä tunnemme. Epätoivo jaetaan joka tapauksessa.

Asiallisuus, napakkuus, selkeys, johdonmukaisuus ja jonkinlainen toiminta suunnitelmineen ovat hyvän kriisiviestin kulmakiviä. Kun otetaan mukaan inhimilliset tekijät, on selviö, että itsensä ulkoistaminen tilanteesta, adrenaliinin hakeminen sekä edes etäinen hallinnan tunne voivat olla kaukana kadoksissa. Silloin voi olla erinomainen ajatus hakea tukea viestijästä, joka katselee sekasotkua ulkopuolelta eikä elä sen keskellä.

Samalla kaaos tulee sanoin kesytetyksi. Viestijä ei ole terapeutti, sanat voivat terapeutin virkaa toimittaa. Suuren myllerryksen keskellä niiden tuottaminen ei ole se helpoin mahdollinen tehtävä. Sellaisen keskellä kannattaa pyrkiä hengittelemään ja selviämään yhdessä.