Ministeriö julkaisi tiekartan

Kuulun siihen sukupolveen, jonka vanhempien auton hansikaslokerossa säilytettiin maantiekarttaa. Kun taitellun kartan avasi, se ei mahtunut minnekään. Isäni sitä kuitenkin luki ja osasi aina perille, yleensä kerrasta. Minä en sellaiseen kajoaisi. Vaikka reittisovellus kertoo minulle tarkasti, milloin pitää kääntyä ja minne, vedän komeasti yleensä ainakin kerran ohitse. Odotan ajettavakseni sellaista autoa, joka kulkee itsekseen eikä anna minun tehdä päätöksiä juuri lainkaan.

Niin ikään sukupolvikokemukseeni kuuluu se, että tietyt sanat eivät kuulu suomen kieleen. Lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettajani edusti koulukuntaa, joka ei antanut omata. Sen taisin oppia aivan ensimmäisenä. Kapulakielestä sanktioitiin niin, että yliviivaan punakynällä edelleen jokaisen "johdosta" -sanan. Kun uutistenlukija kerran käytti sanaa "väkirikas", vaihdoin kanavaa.

Kun kesällä kuuntelin koronaan liittyvää tiedotustilaisuutta, höristin epäuskoisena korviani, kun alettiin puhua tiekartan laatimisesta. Minulle oli epäselvää, miten liikenne- ja viestintäministeriö mahdollisine tiekarttoineen liittyvät koronan torjuntaan. Kerron teille sen, mikä minulle selvisi sekunteja myöhemmin: Ei mitenkään.

Tänään ministeriö on julkaissut siis tiekartan tapahtuma-alaa varten. On myös alettu hahmotella mahdollista lockdownia liikkumisrajoituksineen ja tietenkin myös exit-strategiaa siihen hetkeen, kun väestöä on saatu riittävästi rokotettua. Pöytälaatikossa valmistellaan myös käsittääkseni kosolti muitakin tiekarttoja. Ottamatta kantaa siihen, kuinka paljon suunnitteluaikaa tavallisen kansalaisen näkökulmasta on haaskattu, tunkisin ne tiekartat edelleen sinne hansikaslokeroon.

Kielen muuttuminen on ilmiselvää seurausta globalisaatiosta. Siltä ei voi välttyä eikä siltä pidäkään välttyä. Sen sijaan tuntuu oudolta, että oman äidinkielemme arvostus on niin vähäistä, ettei sanoista enää tunnuta piittaavan. En ymmärrä, mitä vikaa on suunnitelmassa etenkin, kun suunnitelmaa juuri laaditaan. Sen tavoite tai sisältö eivät muutu, vaikka suunnitelman nimeäisi pyykkitelineeksi.

Korona-ajan viestinnän sekavuus on valtaapitävien tiedossa. Viestintää on alettu keskittää. Sen selkeys vaihtelee. Se ei ole suinkaan anteeksiantamatonta, mutta tuntuu erikoiselta, että kerta toisensa jälkeen se vajoaa siihen samaan kuoppaan, josta se pyrkii ylös. Ei riitä, että viestintää hoitavat tietyt ihmiset. Se pitäisi tehdä tavalla, jonka jokainen ymmärtää ja joka sopii suuhun, josta äidinkieli ulos putkahtelee.

Tiekartta voi kuulostaa hienommalta sanalta kuin suunnitelma. Lockdown saattaa aiheuttaa sellaisen tunteen, että tässä me olemme kaikki maailmassa lukkiutuneita koteihimme, kun emme muuta voi. Exit-strategian vahvuus piilee sen napakkuudessa. Silti konservatiivinen kielenkäyttäjä minussa toivoo, että äidinkieltämme käytettäisiin sitä kunnioittaen. Enää puuttuu se, että meitä aletaan rauhoittaa sillä, että vaikka biitsille ei vielä päästäkään, staycationille voi lähteä kohtalaisen turvallisesti.

Tuolla on jossain joku jengi, joka kreaa kontenttia. Voi olla, etten ole kummoinenkaan influensseri, kun totean, että olen ja tahdon jatkossakin olla sisällöntuottaja. Aiemmin sanottiin, että kiroileminen kertoo kielen köyhyydestä. Rohkenen olla eri mieltä. Suunnitelmanperkele ilmaisee paljon enemmän kuin tiekartta, jonka on syytä näyttää joltakin muulta kuin sen paperinivaskan, jota kukaan ei osannut taitella takaisin oikein.